Voi unikoulu sentään

Nyt se aika on sitten taas käsillä: yösyöttöjen lopetus. Tämä on aina ollut mielestäni yksi kurjimpia vauvaiän vaiheita. Kun vauvat on aina saaneet nukkua kainalossa ja olen kannattanut lapsentahtista imetystä, niin se nyt tietty sitten johtaa helposti siihen, että jossain vaiheessa siellä rinnalla hillutaan öisin niin tiuhaan, että laskuissa ei viitsi pysyä enää edes mukana.

Poika Pienimmäinen silloin kun unikoulumurheet olivat vielä kaukana
Siis olen toki kuullut myös niistä läpi yön nukkuvista vauvoista, mutta meillä ei kyllä ole koskaan ollut sellaista. Yleensä oma mitta heräilyn suhteen on tullut täyteen siinä kymmenen kuukauden kohdilla, varsinkin kun se vauvan heräily on tuntunut tihenevän taas niillä main. Ja kun isyyslomakin on sijoittunut samaan aikaan, on yösyötöt lopetettu aina silloin.

Nyt Poika Pienimmäisen kohdalla asiaa on kuitenkin lykätty jo jonkin aikaa. On ollut reissua ja on sairasteltu ja on ollut sitä ja tätä. Ehkä enemmän tässä on omalta osalta kuitenkin ollut myös tiettyä haikeutta. Viimeinen kerta näitä juttuja. Jaksaahan sitä silloin. Ja on jaksanutkin ihan eri tavalla.

Miehen isyysloma kuitenkin lähenee jo loppuaan, joten eilen päätettiin, että pakko se nyt vain on aloittaa se unikoulu. Faktaahan on, että kukaan pikkuinen ei protestoimatta kai luovu saavutetuista eduistaan. Ilman itkumyrskyjä ei tästäkään tosiaan selvitä, sen näytti jo ensimmäinen yö. Onneksi Mies on se kovis, joka Poika Pienimmäisen kanssa nukkuu, itse kun olisin antanut periksi varmaan jo ensimmäisten kymmenen minuutin aikana.

Muistelisin, että pari seuraavaa yötä ovat ne pahimmat, ja sitten vähitellen helpottaa. No jokainen lapsi on tietysti erilainen, mutta toivotaan, että tämä tapaus ei olisi sieltä maailman sinnikkäimmästä päästä, tai parin viikon päästä täällä asustelee pari kävelevää zombia.


Kommentit