Paras äitienpäivälahja

Sain Tyttö Esikoiseltani jotain hyvin erityistä äitienpäivälahjaksi. Pieni vaaleanpunainen kirja, kansi vähän likaantunut ja annettaessa puolihuolimattomat sanat ”olen vähän kirjoitellut sinne muistoja meidän jutuista”. Totesin heti, että tämä on jotain, mihin haluan keskittyä rauhassa ja ihan yksin.

Voi mikä aarre tämä kirja onkaan. Silmäni ovat sitä lukiessa kyynelissä vähän väliä. Miten ihanaa tekstiä ja kuinka nätisti Tyttö Esikoiseni osaakaan kirjoittaa. En ole koskaan tullut kysyneeksi, miltä tyttäreni silmissä näytän, tai millaisena hän minua pitää. Nyt minulla on tuo kirja, jonka kaikkiin kauniisiin sanoihin voin palata myöhemminkin. Viisas, kaunis, hauska, ymmärtäväinen, hirveän fiksu, hyvä kuuntelija ja vaikka mitä!

Välillä yllätyn muistoista, mitkä Tyttö Esikoiseni on kirjannut rakkaimpinaan. Ei sitä koskaan voi näköjään etukäteen tietää, mikä jää kenenkin sydämeen. Niinkuin voitte kuvitella, meillä on esimerkiksi tehty kakkuja pienestäkin syystä. Ja voitte myös kuvitella, että Tyttö Esikoiseni synttärikakut on olleet mitä hienoimpia ja aikaavievimpiä luomuksia. 

Tyttö Esikoiseni on kaiken muun ohella kuitenkin myös avioerolapsi, joten jokaista hetkeä hänen elämässään en ole ollut läsnä. Eräänä nimipäivänään kun Tyttö Esikoiseni oli kipeänä toisessa kodissaan ja kuulosti puhelimessa jotenkin surulliselta, minulle tuli hirveä ikävä, ja päätin mennä häntä piristämään. Jotenkin halusin tuota nimipäivääkin muistaa, joten hain lähikaupasta ainekset ja keväisellä parkkipaikalla kyhäsin vauvanrattaiden päällä marenkikakun kasaan. Varmaan arvaattekin jo, mikä kakkumuisto päätyi kirjaan. 

Pienen ihmisen mieli luo näköjään myös valemuistoja - tässä tapauksessa minua huvitti kovasti perutut karkkipäivät. Juttuhan on niin, että minä ja Tyttö Esikoiseni isä oltiin tosi softiksia. Eihän me siis koskaan lapselta karkkipäivää todellakaan oikeasti olisi pystytty perumaan, vaikka joskus sillä ehkä onkin uhattu. Mutta näköjään jo pelkkä uhkaus oli luonut mielikuvan, että näin on oikeasti myös käynyt. Onneksi ei sentään oltu tuon vakavammalla raukkaa uhkailtu...

Vähän sitä jäi tietysti kirjan lukemisen jälkeen haikeakin mieli. Mistä saisin lisää aikaa Tyttö Esikoiseni kanssa? Onko nyt jo myöhäistä luoda lisää ihania lapsuusmuistoja? Entä paikata vanhoja? Toivottavasti ainakin tulevissa teini-iän myrskyissä muistan tuon tytön, joka kuulemma oli rakastanut hirveästi sitä, kun joskus herätin hänet katselemaan revontulia peiton alle takapihalle.