Possunalle törttöilee
Poika Erityisellä on unileluna pehmolelu-possu. "Grisnalle" tai "Possunalle", riippuen siitä kummalla kielellä mennään. Välillä sitä aina unohtaa, että Poika Erityisen kanssa ei kannattaisi tehdä mitään sellaista, mistä ei ole valmis ottamaan itselleen rutiinia. Tämä ajatus ei kuitenkaan ollut päällimäisenä mielessäni, kun eräänä iltana Possunalle alkoi jutella pojalle mukavia. Sillälailla veikeällä äänellä, ja lähestyi häntä hassusti kävellen ja samalla laulellen ti-di-di-di-tididi-diddi-di-piuuu.
Kelaus muutama viikko eteenpäin, ja olen pahassa luupissa. Possunallen pitää tehdä joka ilta sama rituaali. Kävellä ja keikkua ja ensinnäkin on erityisen tärkeä sanoa lopuksi PIUUU. Ei fiu, eikä diuu, vaan piuuu. Luojan kiitos Poika Erityinen osasi jo vaatia tätä ääneen, koska muuten se olisi vain ollut jälleen määrittelemätön huutokohtaus, josta en ymmärtäisi mitään.
Sen jälkeen Possunalle kysyy. "Hei, kuka sinä olet? Mikä sinun nimesi on?" Sen jälkeen pojalle pitää kuiskata hänen nimensä, jonka hän sitten toistaa kuiskaten. Seuraavaksi Possunallen pitää kysyä, kuinka vanha sinä olet ja jälleen vastaus pitää kuiskata. "Kolmevuotias", kuiskaa Poika Erityinen vartalo innosta täristen. Tämän jälkeen Possunalle voi jutella vähän vapaammin, mutta pian pitääkin jo kysyä, laulettaisiinko jotain. Possunallelle lauletaan kovaan ääneen Porsaita äidin oomme kaikki molemmilla kotimaisilla.
Jos kaikki on tähän saakka mennyt putkeen, Possunalle toivottaa hyvää yötä. Sitten Poika Erityinen kiemurtelee ja kiemurtelee ja hymyilee muikeana ja pyytää vettä. Haen vähän vettä mukin pohjalle ja Poika Erityinen odottaa sängyssä maaten. Kun tulen paikalle, häntä naurattaa. Minun pitää sanoa: "Voit nousta istumaan." Näin nimittäin kehoitin häntä ensimmäisellä kerralla. Toki voisi olettaa, että seuraavalla kerralla lapsi nousisi itse istumaan. Mutta ei. Se ei kuulu tähän rutiiniin. Vasta kun muki on otettu pois, lapsi voi vihdoin asettua nukkumaan. Tämänkin huomasin kerran kun lähdin paimentamaan Poika Pienimmäistä ja takaisin tullessa Poika Erityinen odotti edelleen muki ojossa sen ottajaa.
Jos Poika Pienimmäinen sattuu vaikkapa itkemään toisaalla kesken Possunallen iltaperformanssin, homma voi mennä jo siitä läskiksi. Mutta ei siinä vielä kaikki. Eilen esimerkiksi tapahtui aivan hirvittävä kriisi, nimittäin kun wc oli varattu, hain vettä vähän kauempaa keittiöstä. Seurasi aivan tolkuton huuto ja itku, enkä yhtään ymmärtänyt mitä tapahtuu. Vasta kun Poika Erityinen säntäsi vapautuvaan vessaan aukomaan ja sulkemaan kiivaasti hanaa, ymmärsin, että vesi oli haettu väärin.
Olisihan se voinut tuolla korjauksella mennä ohi, ellei sitten Poika Erityinen olisi kolauttanut päätään syöksyessään takaisin sänkyynsä. Siitäpä se Possunalle vasta hurjistui. Poika Erityinen luetteli hirveätä vauhtia kaikkia Possunallen repliikkejä ja heilutti possua villinä edestakaisin. Itkusta ei ollut tulla loppua. Lopulta saatiin tilanne rauhoitettua ja koko iltarituaali piti aloittaa alusta.
Voitte varmaan kuvitella, että tässä vaiheessa sitä on itse jo vähän puhki. Ainakinjos kun vastaavia tilanteita on mahtunut päivään jo useampia. Ja täytyy myöntää, että ollaan aika hukassa, miten näihin pitäisi oikeasti suhtautua. Välillä mietin, että ollaanko tässä uhmaikäisen pahasti pompoteltavana, mutta kun ne kriisit ovat vain niin massiivisen valtavia, että jotenkin on helpompi yrittää leikkiä sen "oikean" käsikirjoituksen mukaan.
Tuntuu, että Poika Erityisen kanssa elämisen haasteisiin ei ole kellään tarjota oikein mitään vinkkejä. Kukaan ei osaa kertoa, miten esim. näihin rutiinivaatimuksiin pitäisi suhtautua. Onneksi ne sentään joskus muuttavat muotoaan, joten ehkä koko loppuelämääni en kuitenkaan laula Porsaita äidin -rallatusta vuodenajasta riippumatta.
Kelaus muutama viikko eteenpäin, ja olen pahassa luupissa. Possunallen pitää tehdä joka ilta sama rituaali. Kävellä ja keikkua ja ensinnäkin on erityisen tärkeä sanoa lopuksi PIUUU. Ei fiu, eikä diuu, vaan piuuu. Luojan kiitos Poika Erityinen osasi jo vaatia tätä ääneen, koska muuten se olisi vain ollut jälleen määrittelemätön huutokohtaus, josta en ymmärtäisi mitään.
Sen jälkeen Possunalle kysyy. "Hei, kuka sinä olet? Mikä sinun nimesi on?" Sen jälkeen pojalle pitää kuiskata hänen nimensä, jonka hän sitten toistaa kuiskaten. Seuraavaksi Possunallen pitää kysyä, kuinka vanha sinä olet ja jälleen vastaus pitää kuiskata. "Kolmevuotias", kuiskaa Poika Erityinen vartalo innosta täristen. Tämän jälkeen Possunalle voi jutella vähän vapaammin, mutta pian pitääkin jo kysyä, laulettaisiinko jotain. Possunallelle lauletaan kovaan ääneen Porsaita äidin oomme kaikki molemmilla kotimaisilla.
Jos kaikki on tähän saakka mennyt putkeen, Possunalle toivottaa hyvää yötä. Sitten Poika Erityinen kiemurtelee ja kiemurtelee ja hymyilee muikeana ja pyytää vettä. Haen vähän vettä mukin pohjalle ja Poika Erityinen odottaa sängyssä maaten. Kun tulen paikalle, häntä naurattaa. Minun pitää sanoa: "Voit nousta istumaan." Näin nimittäin kehoitin häntä ensimmäisellä kerralla. Toki voisi olettaa, että seuraavalla kerralla lapsi nousisi itse istumaan. Mutta ei. Se ei kuulu tähän rutiiniin. Vasta kun muki on otettu pois, lapsi voi vihdoin asettua nukkumaan. Tämänkin huomasin kerran kun lähdin paimentamaan Poika Pienimmäistä ja takaisin tullessa Poika Erityinen odotti edelleen muki ojossa sen ottajaa.
Jos Poika Pienimmäinen sattuu vaikkapa itkemään toisaalla kesken Possunallen iltaperformanssin, homma voi mennä jo siitä läskiksi. Mutta ei siinä vielä kaikki. Eilen esimerkiksi tapahtui aivan hirvittävä kriisi, nimittäin kun wc oli varattu, hain vettä vähän kauempaa keittiöstä. Seurasi aivan tolkuton huuto ja itku, enkä yhtään ymmärtänyt mitä tapahtuu. Vasta kun Poika Erityinen säntäsi vapautuvaan vessaan aukomaan ja sulkemaan kiivaasti hanaa, ymmärsin, että vesi oli haettu väärin.
Olisihan se voinut tuolla korjauksella mennä ohi, ellei sitten Poika Erityinen olisi kolauttanut päätään syöksyessään takaisin sänkyynsä. Siitäpä se Possunalle vasta hurjistui. Poika Erityinen luetteli hirveätä vauhtia kaikkia Possunallen repliikkejä ja heilutti possua villinä edestakaisin. Itkusta ei ollut tulla loppua. Lopulta saatiin tilanne rauhoitettua ja koko iltarituaali piti aloittaa alusta.
Voitte varmaan kuvitella, että tässä vaiheessa sitä on itse jo vähän puhki. Ainakin
Tuntuu, että Poika Erityisen kanssa elämisen haasteisiin ei ole kellään tarjota oikein mitään vinkkejä. Kukaan ei osaa kertoa, miten esim. näihin rutiinivaatimuksiin pitäisi suhtautua. Onneksi ne sentään joskus muuttavat muotoaan, joten ehkä koko loppuelämääni en kuitenkaan laula Porsaita äidin -rallatusta vuodenajasta riippumatta.
Kommentit
Lähetä kommentti