Kevätjuhlia kyynelten läpi

Poika Erityisellä oli tänään päiväkodin kevätjuhla. Kuinka onnelliseksi äiti voikaan tulla siitä, että hymyilevä lapsi laulaa kovaan ääneen ja näyttää vieläpä hirvittävän ylpeältä laulaessaan. Tarinahan on siis sellainen, että Poika Erityinen ei ole kuulemma koskaan laulanut yhdessä muiden lasten kanssa. Eräänä päivänä ryhmän toinen lapsi oli kuullut hänen laulavan vessassa, joten siitä pääteltiin, että osaa hän ainakin jotain lauluista. Kenraaliharjoituksessa Poika Erityinen olikin yllättänyt kaikki ja laulanut muiden kanssa. Tänään sitten lauluja tulikin useampia, ja voi miten reippaasti. Täytyy myöntää, että kyyneleidenhän läpi tuota pientä ihmistä tuli katseltua.

Ilon ja onnen kyyneleetkin ovat Poika Erityisen kanssa usein hieman suolaisia.

Pitkin vuotta ollaan kuultu viestejä siitä, kuinka hyvin menee. Kaikki sujuu hienosti, hän pärjää hyvin, kehittyy, ym. Jotenkin sitä sitten on tuudittauduttu siihen, että näin oikeasti on, ihan isolla mittakaavalla, enkä ole osannut ajatella, että se hyvin pärjääminen onkin vain Poika Erityisen omalla skaalalla pärjäämistä. Tänään käydyssä varhaiskasvatuskeskustelussa nimittäin riisuttiin urakalla ruusunpunaisia laseja: ei pärjää ilman aikuisen kannattelua, vajoaa omiin ajatuksiinsa välittömästi, ei tuo taitojaan ilmi ryhmässä, vetäytyy, jne.

Toki keskustelussa myös muistutettiin, kuinka paljon hienoa kehitystä on tapahtunut. Kuinka paljon syksystäkin on jo päästy eteenpäin. Jotenkin se kaikki vain tuntuu itsestä välillä niin hirvittävän pieneltä.

Ehkä nyt taas vähän aikaa yritän muistaa tuon kevätjuhlan pienen pojan. Mikä onni ja ylpeys hänen silmistään paistoikaan. Minä osaan!

Ehkä tänään on hyvä muistella myös kevätjuhlaa vuoden takaa. Se on nimittäin edelleen yksi elämäni kipeimpiä hetkiä. Silloin Poika Erityinen oli vielä toisaalla päivähoidossa ja kevätjuhla oli hänen viimeinen päivänsä, koska yhdessä oltiin todettu, että Poika Erityinen tarvitsee erityisemmän hoitopaikan. Itkin pitkin kevättä, kun mietin että lapsi joutuu taas uuteen maailmaan, vaikka on juuri oppinut tuntemaan olonsa turvalliseksi yhdessä paikassa.

Tuossa kevätjuhlassa Poika Erityiselle laulettiin hyvästiksi Aakkoslaulu. Kaunis ajatus lapsilta, koska Poika Erityinenhän rakasti (ja rakastaa) aakkosia varmasti enemmän kuin mitään muuta. Siinä tilanteessa se itselleni kuitenkin kiteytti kaiken: kaikki ne normaalit lapset laulamassa pojalleni aakkoslaulua, koska poikani rakastaa aakkosia niin paljon, että hän ei voi enää olla näiden normaalien lasten kanssa. Itkin niin kipeää itkua siinä muiden laulaessa, eikä kukaan muu varmaankaan ymmärtänyt miksi. Vieläkin tuon tunteen ajattelu saa kyyneleet silmiini. Nyt toki jo tiedän, että kaikki kääntyi paremmaksi ja muutos kannatti tehdä, mutta silloin se tuntui vain niin järjettömän pahalta.

Aika tuntuu olevan silti välillä se pahin vihollinen. En voi olla laskematta vuosia, kuukausia, hetkiä, niitä joita tässä on jäljellä ennen kuin Poika Erityisen pitäisi pärjätä jo jossain muualla. Niin ettei joku aikuinen voikaan kannatella aivan koko ajan. Tuntuu, että koko elämä ja tavallisten lasten kehitys harppoo valtavan suurin askelin eteenpäin, ja yksi pieni yrittää taapertaa kömpelöillä saappaillaan jyrkkää mäkeä perässä.

Toisinaan tosin mietin, että eihän se Poika Erityinen välttämättä edes yritä taapertaa. Ne olemme vain me muut, jotka niin kovasti toivoisimme, että hän yrittäisi. Ja meidän määrittämällämme tavalla. Poika Erityinen se vain istuu tyytyväisenä omassa elämässään nautiskelemassa jäätelöpuikkoaan. Omaan tyyliinsä. Se tarkoittaa sitä, että kummastakin kyljestä haukataan kerran ennen kuin syödään muualta. Mitä sen sitten väliä, vaikka se ei olisikaan muiden mielestä niin kovin järkevää.