Yölliset kakkumaniat
Olen Poika Pienimmäisen syntymän jälkeen käynyt jollain ihmeellisellä moodilla, jossa iltaisin väsymyksen tunne jää johonkin tuntemattomaan paikkaan. Siis kyllähän nyt järjellä ajatellen ihmisen on oltava väsynyt, jos se herää läpi yön noin tunnin välein kuukausien ja kuukausien ajan. Jotenkin kuitenkin omat ajatukset vievät iltaisin nukahtamisesta voiton.
Saatan maata jopa tunteja hereillä ja pohtia vaikkapa mitä leipoisin seuraavaksi. Tai minkälainen kuorrutus seuraavaan kakkuun pitäisi laittaa. Tai minkä makuinen sen kakun ylipäätään pitäisi olla. Sitten vajoan johonkin outoon välitilaan, jossa ajatukset pyörivät jo aivan maanista vauhtia, rullaan kaikkia miljoonia vaihtoehtoja mielessäni, enkä ole toisaalta ihan varma, olenko edes hereillä.
Tietysti sitten siinä vaiheessa, kun unen tuoma rauha olisi vihdoin saapumassa, Poika Pienimmäinen havahtuu. Hänen suustaanhan on julmasti riistetty jossain vaiheessa tutti nimeltään äiti. Eli äkkiä taas tissiä suuhun ennen kuin julmettu huuto alkaa, ja omat ajatukset sitä myötä taas uuteen pyöritykseen.
Ajattelenhan mä isojakin asioita. Esimerkiksi Poika Erityistä. Tai mikä musta tulisi isona. Ehkä kakkuajatukset on joku suojamekanismi sille, etten ajattelisi sen vakavampia juttuja, yöllä kun niiden vakavuus tuntuu vielä vakavammalta. Toisaalta hyvin suunniteltu on myös puoliksi tehty. Vähintään. Saatan miettiä jonkun homman tekemisen öisin niin pitkälle, että päivälle jää vain täysin mekaaninen suorittaminen, eikä tarvi ajatella enää ollenkaan. Aina se ajattelu ei päivisin edes olisi nykyisessä hullunmyllyssä mahdollista.
Aamun tullen toki väsyttää. Niin paljon, että torkutan Poika Pienimmäistä juuri niin pitkään kuin onnistuu. Kolmannen lapsen kanssa sitä on jo uskaltanut olla hankkimatta mitään vauvaharrastusta. Aiemmin mä jaksoin paremmin suorittaa ja silmät ristissä kiireellä raahata lasta heiluttamaan marakassia muskariin. Nyt uskon, että tästä tyypistä tulee ihan hyvä ilmankin.
Saatan maata jopa tunteja hereillä ja pohtia vaikkapa mitä leipoisin seuraavaksi. Tai minkälainen kuorrutus seuraavaan kakkuun pitäisi laittaa. Tai minkä makuinen sen kakun ylipäätään pitäisi olla. Sitten vajoan johonkin outoon välitilaan, jossa ajatukset pyörivät jo aivan maanista vauhtia, rullaan kaikkia miljoonia vaihtoehtoja mielessäni, enkä ole toisaalta ihan varma, olenko edes hereillä.
Tietysti sitten siinä vaiheessa, kun unen tuoma rauha olisi vihdoin saapumassa, Poika Pienimmäinen havahtuu. Hänen suustaanhan on julmasti riistetty jossain vaiheessa tutti nimeltään äiti. Eli äkkiä taas tissiä suuhun ennen kuin julmettu huuto alkaa, ja omat ajatukset sitä myötä taas uuteen pyöritykseen.
Ajattelenhan mä isojakin asioita. Esimerkiksi Poika Erityistä. Tai mikä musta tulisi isona. Ehkä kakkuajatukset on joku suojamekanismi sille, etten ajattelisi sen vakavampia juttuja, yöllä kun niiden vakavuus tuntuu vielä vakavammalta. Toisaalta hyvin suunniteltu on myös puoliksi tehty. Vähintään. Saatan miettiä jonkun homman tekemisen öisin niin pitkälle, että päivälle jää vain täysin mekaaninen suorittaminen, eikä tarvi ajatella enää ollenkaan. Aina se ajattelu ei päivisin edes olisi nykyisessä hullunmyllyssä mahdollista.
Aamun tullen toki väsyttää. Niin paljon, että torkutan Poika Pienimmäistä juuri niin pitkään kuin onnistuu. Kolmannen lapsen kanssa sitä on jo uskaltanut olla hankkimatta mitään vauvaharrastusta. Aiemmin mä jaksoin paremmin suorittaa ja silmät ristissä kiireellä raahata lasta heiluttamaan marakassia muskariin. Nyt uskon, että tästä tyypistä tulee ihan hyvä ilmankin.
Kommentit
Lähetä kommentti