Sairaalahuoneen neljä seinää
Tällä viikolla sattuikin niin, että Poika Pienimmäinen joutui sairaalaan. Tarkoitus oli vain käyttää flunssapotilas lääkärillä, mutta lääkäri passitti meidät päivystykseen, ja sieltä jouduttiin sitten sisään sairaalaan pariksi päiväksi.
Olen aina ollut siinä onnellisessa asemassa, että Mies on ollut se pahis, joka pitelee kiinni rokotuksissa ja verikokeissa ja muissa kammotuksissa, koska itseäni alkaa aina jo suunnilleen ajatuskin itkettää. No nyt ei sitten ollut Mies mukana, eikä oltu edes kotikonnuilla, joten jouduin hoitelemaan sairaalapestin ihan itsekseni. Keuhkokuvat, tähystykset, verikokeet, nenän imut, maskien laitot ja lääkkeiden (pakko)syötöt.
En voi sanoa, etten tietäisi kumpi itki enemmän, koska Poika Pienimmäinen itki kaikkia tutkimuksia tosi paljon, mutta niin itkin kyllä minäkin. Asiaa ei varmaan auttanut se, että takana oli kolme lähes unetonta yötä, ja olin todella väsynyt. Iso murhe liittyi myös Poika Erityiseen. Mietin uudelleen ja uudelleen, että kerroin hänelle käyväni kaupassa, ja sitten olenkin yötä pois. Ja toisenkin. Tähän surkeiden sattumusten sarjaanhan liittyi vielä sellainenkin, että Miehellä oli samaan aikaan ulkomaanmatka, joten Poika Erityinen jäi sitten isovanhempien hoivaan. Hienosti he olivat pärjänneet, mutta ei se tietenkään minua sillä hetkellä lohduttanut.
Kyllä tuli jo noina päivinä sairaalahuone tutuksi. Sieltä kun ei saanut potilaan kanssa poistua edes käytävälle, joten kahvilaan pääsykin oli yhtä juhlaa. Jo toisen päivän aamuna katselin kelloa ja mietin, etten jaksa ikinä päivän läpi iltaan saakka. Kiersin kehää ja kannoin itkevää vauvaa. Tuli myös mietittyä, miltä se tuntuisi, jos olisi pitkäaikaissairas lapsi ja elämä olisi pitkälti sairaalassa oloa, eli tietysti tajusin, että suuressa mittakaavassa tuo oli tosi pientä.
Kuinka ihanaa olikaan lopulta nähdä isovanhempien luona odottava Poika Erityinen, joka juoksi ensimmäistä kertaa ikinä syliini, ja halasi niin tiukasti ettei meinannut ollenkaan päästää irti. Kakkuja en muuten sairaalassa miettinyt kertaakaan, joten nyt tässä tulikin kiire miettiä, mitä vapuksi oikein leipoisin!
Olen aina ollut siinä onnellisessa asemassa, että Mies on ollut se pahis, joka pitelee kiinni rokotuksissa ja verikokeissa ja muissa kammotuksissa, koska itseäni alkaa aina jo suunnilleen ajatuskin itkettää. No nyt ei sitten ollut Mies mukana, eikä oltu edes kotikonnuilla, joten jouduin hoitelemaan sairaalapestin ihan itsekseni. Keuhkokuvat, tähystykset, verikokeet, nenän imut, maskien laitot ja lääkkeiden (pakko)syötöt.
En voi sanoa, etten tietäisi kumpi itki enemmän, koska Poika Pienimmäinen itki kaikkia tutkimuksia tosi paljon, mutta niin itkin kyllä minäkin. Asiaa ei varmaan auttanut se, että takana oli kolme lähes unetonta yötä, ja olin todella väsynyt. Iso murhe liittyi myös Poika Erityiseen. Mietin uudelleen ja uudelleen, että kerroin hänelle käyväni kaupassa, ja sitten olenkin yötä pois. Ja toisenkin. Tähän surkeiden sattumusten sarjaanhan liittyi vielä sellainenkin, että Miehellä oli samaan aikaan ulkomaanmatka, joten Poika Erityinen jäi sitten isovanhempien hoivaan. Hienosti he olivat pärjänneet, mutta ei se tietenkään minua sillä hetkellä lohduttanut.
Kyllä tuli jo noina päivinä sairaalahuone tutuksi. Sieltä kun ei saanut potilaan kanssa poistua edes käytävälle, joten kahvilaan pääsykin oli yhtä juhlaa. Jo toisen päivän aamuna katselin kelloa ja mietin, etten jaksa ikinä päivän läpi iltaan saakka. Kiersin kehää ja kannoin itkevää vauvaa. Tuli myös mietittyä, miltä se tuntuisi, jos olisi pitkäaikaissairas lapsi ja elämä olisi pitkälti sairaalassa oloa, eli tietysti tajusin, että suuressa mittakaavassa tuo oli tosi pientä.
Kuinka ihanaa olikaan lopulta nähdä isovanhempien luona odottava Poika Erityinen, joka juoksi ensimmäistä kertaa ikinä syliini, ja halasi niin tiukasti ettei meinannut ollenkaan päästää irti. Kakkuja en muuten sairaalassa miettinyt kertaakaan, joten nyt tässä tulikin kiire miettiä, mitä vapuksi oikein leipoisin!
Kommentit
Lähetä kommentti