Saisinko kurkistuksen tulevaan

Olen aina rakastanut faktoja ja todennäköisyyksiä. Ne pitävät maailman raiteillaan, helpottavat päätöksenteossa, estävät turhat pelot ja tuovat tietynlaista lohtua vaikeissa paikoissa.

No yhtäkkiä sitä sitten huomaakin olevansa tilanteessa, jossa faktat puuttuvat. Tai ainakin kaikki kivat ja mukavat faktat. Autismistahan ei parannuta. Silti onnistuin kaivamaan esiin jostakin ihan luotettavan oloisen tutkimuksen tapauksista, missä oireet hävisivät kokonaan aikuisikään mennessä, eikä kyse ollut silti virhediagnoosista. Selitystä tälle ei keksitty.

Kannattaisiko tällaiseen toiveeseen sitten jäädä roikkumaan? Aika radikaalisti todennäköisempää kuitenkin on, että elämäni tulee jatkumaan erityislapsen äitinä. Mitä faktat sanovat silloin? Eivät oikeastaan mitään. Jokainen tapaus on erilainen. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Kukin kulkee omaa polkuaan. 

Muistan, kun Tyttö Esikoiselleni hahmottui aikanaan todennäköisyydet ja nollasta-sataan-skaala. Minun piti vähän väliä arvioida hänelle mitä kummallisimpien tapahtumien todennäköisyyttä. Yritin selittää, että ei minulla ole tästä asiasta hajuakaan, joten miten nyt voisin antaa sille muka jonkin numeerisen todennäköisyyden. No veikkaa, sanoi Tyttö Esikoiseni. 

Välillä tekisi mieli kyllä olla yhdeksänvuotias. Kysellä lääkäreiltä ja asiantuntijoilta eri juttuja. Millä todennäköisyydellä veikkaat, että hän puhuu joskus normaalisti? Millä todennäköisyydellä veikkaat, että hän voisi oppia ajamaan pyörällä? Entä laskettelemaan? Mitä todennäköisyyksiä veikkaat koulunkäynnin osalta? Entä aikuisuuden? Millä todennäköisyydellä hän pärjää itsenäisesti? Millä todennäköisyydellä joku muukin kuin me tulee rakastamaan häntä?

Sitten kun olisin saanut kaikki nämä vastaukset, käpertyisin niiden ihanien puolifaktanumeroiden kanssa peiton alle ja tarkastelisin niitä. Päättäisin, mitkä asiat olen valmis hyväksymään sellaisinaan, ja minkä kanssa joudun tekemään surutyötä ja potemaan luopumisen tuskaa. Sitten tekisin sen, ja sitten se olisi tehty. Ja sitten olisin täysin valmis kohtaamaan autismin. Tadaa. Helppoa kuin mikä.

No joo. Eihän kukaan minulle mitään tiettyjä veikkauksia varmaan antaisi, mutta silti hämmästytän itseni kerta toisensa jälkeen olemalla kysymättä tulevasta yhtään mitään. Sitä ei ikäänkuin ole olemassa, vaikka se onkin yksi suurimmista möröistäni. Viimeisintä tutkimuskäyntiä ennen oikein päätin, että nyt kysyn kaikki mieltäni askarruttavat asiat, ja haluan kuulla edes jotain näkemyksiä. Kun sitten oli se harvinainen hetki ja mahdollisuus kysyä, kaikki nämä aikomukset katosivat johonkin nykyfaktojen alle. 

Ehkä tämäkin on sitten jonkinlaista itsesuojelua. Että niin kauan kun jotain ei tiedä, sitä ei vielä ole olemassa. Että niin kauan voi salaa toivoa jotain muuta. Että ehkäpä jo vaikkapa huominen olisi helpompi. 

Ehkä sitten kuitenkin on ihan hyvä, että tulevaan ei pääse kurkkaamaan. Askel askeleelta ei ainakaan ole niin pelottavaa. 









Kommentit

Suosituimmat tekstit