Paksumman nahan tarpeessa

Poika Erityinen on nyt neljävuotias. Se tarkoittaa sitä, että pystymme sulautumaan massaan päivä päivältä vähemmän. Se mikä vielä vuosi-pari sitten olisi mennyt läpi pienen lapsen kovaäänisenä höpinänä tai kiukutteluna, herättää nykyään enemmän huomiota. Ja kun tiedostan tämän asian päivä päivältä selkeämmin, olen myöskin vähitellen tullut herkemmäksi sen suhteen, miten ympäristö suhtautuu Poika Erityiseen.

Minulla on aina ollut poikkeuksellisen hyvä kyky seurata vaikkapa useampaa keskustelua samanaikaisesti, tai keskittyä kahteen täysin erilaiseen asiaan. Eli vaikka istun ravintolassa ja yritän hymyillä lempeästi ja rauhoitella jostain hermostunutta Poika Erityistä, kyllä minä kuulen samalla naapuripöydän miehen selostamassa valittuja mielipiteitään lastenkasvatuksesta. Tai vaikka näyttäisi, etten vahingossakaan katsoisi sinne päinkään, kyllä minä silti näen toisen pöydän äidin ärtyneen ilmeen ja yritykset tuijottaa joku meistä maan rakoon.

Kun itselle käy aina vain selkeämmäksi, että Poika Erityinen ei kerta kaikkiaan voi tietylle käytökselleen mitään, sitä enemmän sitten taas harmittaa ympäristön reagointi. Tietenkään vieraat ihmiset eivät voi ymmärtää, että taustalla on muutakin kuin huono käytös. Eihän minun siten pitäisi edes välittää, mutta nykyään tuntuu, että jokainen ulkopuolisten arvioiva katse ja kuiskaus porautuu syvälle sisimpääni. Jään miettimään niitä uudelleen ja uudelleen. Jään pohtimaan, olisiko minun pitänyt sanoa jotain. Selittää.

Usein jäljelle jää myös vähän voimaton kiukun tunne. Erityislapsen äitinä on näköjään vähän väliä sellainen olo, että olisi joutunut kiusaamisen kohteeksi, eikä pystyisi puolustautumaan mitenkään. En ole tottunut jäämään sanattomaksi, enkä ottamaan vastaan kuraa keneltäkään. Ehkä siksi tämä ottaakin koville. Kun aina tuntuu, että ne muut voittivat. Että he saivat pitää oman mielipiteensä. Että he saivat paheksua, mutta itse en saanut selittää.

Ehkä olen vain tosi itsekäs. Ehkä minun pitäisi osata olla nöyrempi. Ehkä en ole kovin hyvä erityislapsen äidiksi. Ehkä joskus opin olemaan niin välittämättä. Toinen vaihtoehto lienee tulla mökkihöperöksi ja elellä Poika Erityisen kanssa jossain peräkammarissa. Eipähän kukaan sitten ainakaan tuijota.