Äitiyden alla turvassa

Usein löydän itseni laskeskelemasta mitä omituisimpia juttuja. Tämänkertaisen laskutoimituksen perusteella päädyin siihen, että viidestä viime vuodesta olen ollut noin 25 kuukautta raskaana ja imettänyt noin 35 kuukautta. Melko ison siivun siis. Tämä tarkoittaa myös sitä, että minulla ei ole oikeastaan enää vahvoja muistikuvia siitä, minkälaista se on olla ihan vain minä. Siis ilman, että kukaan olisi minusta niin riippuvainen. Tai että kroppani olisi ihan vain minun.

                                   

Näinä vuosina johonkin syvälle minuun on pesiytynyt kuitenkin tosi rauhallinen fiilis. Luin jossain vaiheessa artikkelin siitä, kuinka ihmisellä valinnanmahdollisuuksien lisääntyminen vähentääkin onnellisuuden tunnetta, ja veikkaan, että sama pätee tässäkin.  Ihan vakaasti siis uskon, että iso osa omaa hyvää fiilistä on siinä, että olen ollut viime vuodet niin kovin sidoksissa tähän perheeseen.

Ja älkääkä käsittäkö väärin, olen kyllä ollut aiemmin hyvinkin itsenäinen ja kaikenlaista menemistä rakastava ihminen, mutta elämä on nyt vain mennyt viime vuodet näin. Ja jos pistetään sitten vastakkain se, että vauva tai taapero pitäisi jättää jonkun muun hoiviin, olen ollut siinä aina aivan surkea. Eli tässä on nyt puskettu myötä- ja vastoinkäymiset perheenä hyvinkin tiiviisti.

Jotenkin vain tykkään, kun osa näistä valintojen mahdollisuuksista on rajattu valmiiksi pois. Raskaana ollessa se on ollut vielä tosi radikaalisti korostunutta. Olen esimerkiksi joutunut aina noudattamaan tosi tiukkaa ruokavaliota, ja paino on sitä kautta pysynyt raskausajan hyvin hanskassa. On ollut tosi helppo syödä terveellisesti, kun siihen on ollut suurempi syy. Eikä muutenkaan ole tarvinnut miettiä vaikkapa lähtisinkö baariin, tai pitäisikö tehdä vatsalihaksia, tai käydä juoksulenkillä tai potea huonoa omaatuntoa siitä illan viimeisestä viinilasillisesta, jota ei olisi tarvinnut ottaa...

Niin tai sitten esimerkiksi imettäessä. Ei tarvitse miettiä, olisko nyt kiva lähteä tyttöjen kanssa vaikkapa alppikeikalle tai pariisinmatkalle, vaikka insta on muiden kuvia tulvillaan. Ei tarvi haaveilla aamun pikkutunneille jatkuvista bileistä, kun unikoulu ei nyt mennyt tällä kertaa ihan putkeen. Ja kun itse tietää, että nämä eivät ole mitenkään mahdollisia vaihtoehtoja just nyt, ei niitä edes kaipaa sillä tavoin.

Eli kyllä tällaisessa pienemmässä elämässä on vain jotenkin helpompi olla tyytyväinen. Tietysti välillä tulee sellainen olo, että nyt hajoaa pää ja pakko päästä johonkin, mutta se "joku" on sitten vaikka sitä kun pääsee yksin ruokakauppaan. Oikeastaan ainoa mitä olen enemmän kaipaillut viime aikoina onkin yksinolo. Tai lähinnä hiljaisuus. Poika Erityisen kanssa kun on harvoin hiljaista, ja Poika Pienimmäinen (ja tietysti rakas Mieheni) hoitaa sitten sen, ettei koskaan tule puutetta myöskään läheisyydestä.

Poika Pienimmäinen saa nyt vielä jatkaa tovin pikku mamiksena, mutta itse aloin jo pohtia, että mitä sitten, kun tämäkin lapsukainen on vieroitettu ja elämäni on jälleen enemmän taas vain omaani. Eli mitä sitten, kun kukaan ei tarvitsekaan minua niin tiiviisti. Mitä sitten, kun hormonitoimintani palailee ennalleen. Mitä sitten, kun voisikin taas tulla ja mennä enemmän. Tuleeko minusta taas enemmän vanhan kaltainen. Tuleeko meidänkin parisuhteeseen kiistaa omasta ajasta ja omasta vapaudesta. Huomaanko yhtäkkiä kaipaavani taas jotain muuta.

No aikahan sen sitten vain näyttää. Ikävästi kuplaani ovat kyllä jo päässeet ärsyttävät nyt-pitäisi-kuntoilla-ajatukset ja morkkis on sitä myötä lähes päivittäinen seuralainen, mutta muuten haaveeni ovat vielä kovin pieniä. Pieniä askeleita itsenäisyyteen olen kyllä ottamassa syksyllä, kun seuraavalle suunnitellulle reissulle lähtee vain minä, Tyttö Esikoiseni ja tietysti pakollisena lisäosana Poika Pienimmäinen. Siihen on kuitenkin vielä aikaa ja loppukesä on tarkoitus istua tiiviisti omassa pesässä. Tai ainakin oman pesueen kanssa.