Mistä autismin tunnistaa?
Minulta on viime aikoina kysytty useasti milloin ja mistä tiesin, että Poika Erityinen on autistinen.
Autismihan ei naksahda kenellekään yhtäkkiä päälle (ellei sitten usko rokotusteorioihin...), se ei näy missään yksiselitteisissä testeissä, eikä siitä neuvolassakaan kerrota, joten siksi on tietysti tosi vaikea sanoa, milloin oikeastaan tiesin. Näin jälkeenpäin ajatellen voin toki sanoa, että se on ollut nähtävissä aina, mutta toisaalta kaikki ne alkuvaiheen merkit olisivat voineet mennä ihan minkä vain muunkin piikkiin, ja unohtua sittemmin normaalin kasvun myötä. Mikään ei siis meidän tapauksessamme ollut hirveän hälyttävää ihan alussa.
Silti tykkään vastata kysymykseen, että olen periaatteessa tiennyt sen alusta lähtien. Jollakin tasolla. Tiedättehän ihmisen tavan ajatella: on se syvin taso, jolle päästää ne pelottavimmatkin ajatukset ja joista ei välttämättä puhu kenellekään ääneen, ja sitten on se kevyempi taso, jolle on niin helppo vakuuttaa, että kaikkihan on varmasti ihan hyvin.
Vaikka kyllähän minä puhuin epäilyistäni. Paljonkin. Ympärilläni oli kuitenkin tosi paljon sukulaisia ja ystäviä, jotka halusivat lohduttaa ja vakuutella, että murehdin turhia. Aina löytyi vähintään jonkun tutun tuttu, joka oli tehnyt sitä ja tätä ja ollut mitä omituisin pienenä, ja silti siitä tuli ihan normaali.
Omakin käsitykseni autismin kirjosta oli ylipäätään tosi heikko ja kuvittelin, että autistinen lapsi on aina selkeästi erilainen, pienestä saakka. Että lapsi ei esimerkiksi ota mitään kontaktia, vaan on vain tyyliin jossain nurkassa yksinään. Poika Erityisenhän kanssa juttu on ollut aina päinvastainen, hän suorastaan janoaa huomiota meiltä vanhemmiltaan. (Jos maailmassa olisi kaikki täydellistä, joku istuisi päivät pitkät katsomassa Poika Erityisen touhuja ja kehuisi wautsi wau ja heittelisi yläfemmoja ja tuplafemmoja niin kauan, että käsi väsyisi.)
Youtubesta löytyy useampikin "10 early signs of autism"- video. Meillä näistä tunnuspiirteistä on täyttynyt aina kyllä yli puolet, mutta ei kuitenkaan minkään videon kaikki kohdat. Ja nyt pitää tietysti todeta, että paljon yksittäisiä piirteitä on ihan niillä tavallisillakin lapsilla pienenä. Ettei kukaan siis turhaan näe mörköjä siellä, missä niitä ei ole.
Jo vastasyntyneenä Poika Erityinen oli kyllä aivan viehättynyt t-paitojen teksteistä. Hän tuijotti niitä kirjaimia paljon mieluummin kuin ihmisten kasvoja. Kerrassaan lumoutuneena. Puolivuotiaana hän tykkäsi istua ja tutkia leluja. Yleensä jotain pyörivää. Yhtä leluaan hän jaksoi pyörittää pitkiä pitkiä aikoja. Tällöin sanoinkin jo ensimmäistä kertaa ääneen autismin - toki puolileikilläni, koska en kuitenkaan tosissani ajatellut, että niinkin suloisella ja kiltiltä vauvalla voisi olla vaikeita neurologisia ongelmia.
Jossain vaiheessa Poika Erityisen ollessa vielä hyvinkin pieni, kuvioon tulivat palapelit, numerot ja aakkoset. Ja siis nimenomaan melko maaninen kiinnostus niihin. Tämä kattoi myös rekisterikilvet ja talojen numerot ja vaikka mitkä. Fyysisesti katsoen taas innostuneena hypittiin vimmatusti ja räpyteltiin käsiä, ja syöttötuolissa heijattiin usein edestakaisin. Kiukustuessa kokeiltiin jopa pään kolauttelemista lattiaan, mutta se ilmeisesti sattui, ja onneksi tuli sitten hyvin nopeasti muita tapoja purkaa harmitusta.
Puhetta ei vain meidän kovista odotuksista ja yrityksistä huolimatta alkanut kuulua, eikä oman nimen kutsuminen aiheuttanut yleensä minkäänlaista reaktiota. Kaikki kirjat piti lukea juuri tietyllä tavalla tai seurasi romahdus. Kovinkaan monia uusia juttuja ei haluttu tehdä, asioita ei osattu osoittaa, eikä myöskään seurata katseella, jos jotain osoitettiin. Käytännössä pienen lapsen normaali uteliaisuus puuttui melko lailla. Vastaan olisi saanut kävellä vaikka elefantti, eikä Poika Erityinen olisi sitä välttämättä noteerannut. (Monet näistä asioista ovat toki muuttuneet iän myötä.)
Tässä vaiheessa jo ymmärrettiin, että ihan normaalin pikkumiehen kanssa ei olla tekemisissä, mutta oli vaikea sanoa, mistä on kyse. Autismi löytyi kyllä Googlen selaushistoriastani harva se päivä. Jälkeenpäin näin kasattuna Poika Erityisessä kohtasi siis paljon klassisia juttuja, mutta kun taapero oli kuitenkin melko toimintakykyinen ja selkeästi fiksun oloinen, neuvolassa ei huolestuttu. Kyllä ne sanat sieltä tulevat, muistettiin lohdutella. Ja liikkumaan ja kävelemäänhän meillä on opittu ihan normaaliin vauhtiin, vaikka sittemmin motoriset taidot ovat jääneet ikätasoa jälkeen.
Kaksivuotisneuvolassa terveydenhoitaja oli kuitenkin skarppina ja otti heti kiinni meidän puheistamme. Vaikka olin jo tuossa vaiheessa itse melko kartalla, meinasin silti oksentaa, kun näin sen ilmeen, millä terveydenhoitaja katsoi Poika Erityistä samalla kun kyseli tarkentavia kysymyksiä. En osaa sitä ilmettä tai tunnetta oikein edes selittää, mutta silloin ymmärsin todella, että ei tämä ole mitään pientä, minkä voi vain ohittaa ja odotella rauhassa. Ja vaikkei hän mitään epäilyistään heti sanonutkaan, ymmärsin välittömästi lisäkysymyksistä, että autismiahan tässä ajetaan takaa.
Se oli siis se hetki, kun piti riisua ne haaleimmatkin ruusunpunaiset lasit, ja meidän kulkumme autismin kirjon maailmaan oikeastaan alkoi. Mutta se on sitten ihan toinen tarina.
Jokainen tietysti ymmärtää, että tämän postauksen otsikko on hölmö. Ei sitä oikeasti mistään tietystä tunnista. Ja taas pitää muistaa se kirjo. Kaikki on ihan omanlaisiaan tyyppejä, vaikka yhteisiä nimittäjiä toki löytyy. Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että jos asia oman lapsen osalta mietityttää ja epäilyttää, kannattaa kyllä huolista puhua mahdollisimman aikaisin ja pyytää/vaatia pääsyä jatkotutkimuksiin. Joskus se äidinvaisto kun voi olla ihan oikeassakin, eikä vain lastaan liiaksi tarkkailevan äidin höpinää.
Autismihan ei naksahda kenellekään yhtäkkiä päälle (ellei sitten usko rokotusteorioihin...), se ei näy missään yksiselitteisissä testeissä, eikä siitä neuvolassakaan kerrota, joten siksi on tietysti tosi vaikea sanoa, milloin oikeastaan tiesin. Näin jälkeenpäin ajatellen voin toki sanoa, että se on ollut nähtävissä aina, mutta toisaalta kaikki ne alkuvaiheen merkit olisivat voineet mennä ihan minkä vain muunkin piikkiin, ja unohtua sittemmin normaalin kasvun myötä. Mikään ei siis meidän tapauksessamme ollut hirveän hälyttävää ihan alussa.
Silti tykkään vastata kysymykseen, että olen periaatteessa tiennyt sen alusta lähtien. Jollakin tasolla. Tiedättehän ihmisen tavan ajatella: on se syvin taso, jolle päästää ne pelottavimmatkin ajatukset ja joista ei välttämättä puhu kenellekään ääneen, ja sitten on se kevyempi taso, jolle on niin helppo vakuuttaa, että kaikkihan on varmasti ihan hyvin.
Vaikka kyllähän minä puhuin epäilyistäni. Paljonkin. Ympärilläni oli kuitenkin tosi paljon sukulaisia ja ystäviä, jotka halusivat lohduttaa ja vakuutella, että murehdin turhia. Aina löytyi vähintään jonkun tutun tuttu, joka oli tehnyt sitä ja tätä ja ollut mitä omituisin pienenä, ja silti siitä tuli ihan normaali.
Omakin käsitykseni autismin kirjosta oli ylipäätään tosi heikko ja kuvittelin, että autistinen lapsi on aina selkeästi erilainen, pienestä saakka. Että lapsi ei esimerkiksi ota mitään kontaktia, vaan on vain tyyliin jossain nurkassa yksinään. Poika Erityisenhän kanssa juttu on ollut aina päinvastainen, hän suorastaan janoaa huomiota meiltä vanhemmiltaan. (Jos maailmassa olisi kaikki täydellistä, joku istuisi päivät pitkät katsomassa Poika Erityisen touhuja ja kehuisi wautsi wau ja heittelisi yläfemmoja ja tuplafemmoja niin kauan, että käsi väsyisi.)
Youtubesta löytyy useampikin "10 early signs of autism"- video. Meillä näistä tunnuspiirteistä on täyttynyt aina kyllä yli puolet, mutta ei kuitenkaan minkään videon kaikki kohdat. Ja nyt pitää tietysti todeta, että paljon yksittäisiä piirteitä on ihan niillä tavallisillakin lapsilla pienenä. Ettei kukaan siis turhaan näe mörköjä siellä, missä niitä ei ole.
Jo vastasyntyneenä Poika Erityinen oli kyllä aivan viehättynyt t-paitojen teksteistä. Hän tuijotti niitä kirjaimia paljon mieluummin kuin ihmisten kasvoja. Kerrassaan lumoutuneena. Puolivuotiaana hän tykkäsi istua ja tutkia leluja. Yleensä jotain pyörivää. Yhtä leluaan hän jaksoi pyörittää pitkiä pitkiä aikoja. Tällöin sanoinkin jo ensimmäistä kertaa ääneen autismin - toki puolileikilläni, koska en kuitenkaan tosissani ajatellut, että niinkin suloisella ja kiltiltä vauvalla voisi olla vaikeita neurologisia ongelmia.
Jossain vaiheessa Poika Erityisen ollessa vielä hyvinkin pieni, kuvioon tulivat palapelit, numerot ja aakkoset. Ja siis nimenomaan melko maaninen kiinnostus niihin. Tämä kattoi myös rekisterikilvet ja talojen numerot ja vaikka mitkä. Fyysisesti katsoen taas innostuneena hypittiin vimmatusti ja räpyteltiin käsiä, ja syöttötuolissa heijattiin usein edestakaisin. Kiukustuessa kokeiltiin jopa pään kolauttelemista lattiaan, mutta se ilmeisesti sattui, ja onneksi tuli sitten hyvin nopeasti muita tapoja purkaa harmitusta.
Puhetta ei vain meidän kovista odotuksista ja yrityksistä huolimatta alkanut kuulua, eikä oman nimen kutsuminen aiheuttanut yleensä minkäänlaista reaktiota. Kaikki kirjat piti lukea juuri tietyllä tavalla tai seurasi romahdus. Kovinkaan monia uusia juttuja ei haluttu tehdä, asioita ei osattu osoittaa, eikä myöskään seurata katseella, jos jotain osoitettiin. Käytännössä pienen lapsen normaali uteliaisuus puuttui melko lailla. Vastaan olisi saanut kävellä vaikka elefantti, eikä Poika Erityinen olisi sitä välttämättä noteerannut. (Monet näistä asioista ovat toki muuttuneet iän myötä.)
Tässä vaiheessa jo ymmärrettiin, että ihan normaalin pikkumiehen kanssa ei olla tekemisissä, mutta oli vaikea sanoa, mistä on kyse. Autismi löytyi kyllä Googlen selaushistoriastani harva se päivä. Jälkeenpäin näin kasattuna Poika Erityisessä kohtasi siis paljon klassisia juttuja, mutta kun taapero oli kuitenkin melko toimintakykyinen ja selkeästi fiksun oloinen, neuvolassa ei huolestuttu. Kyllä ne sanat sieltä tulevat, muistettiin lohdutella. Ja liikkumaan ja kävelemäänhän meillä on opittu ihan normaaliin vauhtiin, vaikka sittemmin motoriset taidot ovat jääneet ikätasoa jälkeen.
Se oli siis se hetki, kun piti riisua ne haaleimmatkin ruusunpunaiset lasit, ja meidän kulkumme autismin kirjon maailmaan oikeastaan alkoi. Mutta se on sitten ihan toinen tarina.
Jokainen tietysti ymmärtää, että tämän postauksen otsikko on hölmö. Ei sitä oikeasti mistään tietystä tunnista. Ja taas pitää muistaa se kirjo. Kaikki on ihan omanlaisiaan tyyppejä, vaikka yhteisiä nimittäjiä toki löytyy. Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että jos asia oman lapsen osalta mietityttää ja epäilyttää, kannattaa kyllä huolista puhua mahdollisimman aikaisin ja pyytää/vaatia pääsyä jatkotutkimuksiin. Joskus se äidinvaisto kun voi olla ihan oikeassakin, eikä vain lastaan liiaksi tarkkailevan äidin höpinää.
Kommentit
Lähetä kommentti