Matkustusta matokarkkien voimin

Matkustaminen on aina ollut meidän henkireikä, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi se tuntuu muuttuvan. Kotona on jotenkin niin hirveän vaikea päästää irti stressistä ja levottomasta olosta, kun aina tietää, että jotakin on tekemättä. Täksi jouluksi päätettiin lähteä ulkomaille sukulaisten luo, ja yöllä perille päässeinä voi todeta, että taas ollaan yhtä matkakokemusta rikkaampia…

Voitte kuvitella, että tällä porukalla se reissaaminen on useimmiten kaoottista. Välillä matkustaminen on suoraan sanoen ihan hirveää. Yritän aina kuitenkin asennoitua siihen niin, että se nyt vaan on kestettävä, jos johonkin haluaa päästä. Ja seuraavana päivänä se fiilis on sitten jo muisto vain, ja kaikkien mielestä on ihanaa olla välillä muualla kuin kotiympyröissä. 

Jos kaikki jonotukset ja muut sujuisi joutuisasti, ongelmia ei varmaan niinkään tulisi. Mutta kun ei ne aina suju. Ja jos paketti ei ennenkään pysynyt kasassa, nykyään Poika Pienimmäisen kiukuttelu on suunnilleen pahinta, mitä Poika Erityinen tietää, ja se sitten eskaloi suurimman osan kriiseistä. 

Eilen illalla oli lentokentällä teknisiä ongelmia ja kaikenmaailman koronalomakkeiden kanssa kului vielä ekstra-aikaa. Jonossa piti seistä ikuisuudelta tuntuva aika. En edes laskenut, kuinka monta kertaa Poika Erityinen konttasi jonosta tuohtuneena johonkin suuntaan. Ja siis kyllä. Konttasi. Iso kuusivuotias konttaamassa herättää kyllä jo huomiota. Itse koitan kovasti aina olla katsomatta samaan suuntaan, mitä nyt sivusilmällä sitten vilkuilen, mihin konttaus etenee. Silloin kun Poika Erityistä harmittaa, hänen pitää nimittäin saada olla hetki yksin ja pelkkä katse saattaa silloin häiritä ja työntää vielä pahemmin reunan yli. 

Tällä hetkellä Poika Erityisen tapa purkaa harmitustaan on maassa makoilu. Makuulle asetutaan korostetun hitaasti, ja se makuupaikka on sitten aivan missä vain. Jos hän saa hetken maadoittaa itseään siinä, poika on ihan kohta valmis halaamaan ja jatkamaan taas hyväntuulista hyppelemistään. Mutta jos makuupaikka on niin epäsopiva, että hänet pitää poistaa siitä kesken rauhoittumisen (kuten esim. lentokoneen käytävä…), iskee totaalinen meltdown. Silloin luvassa on huutoa, rimpuilua, päätön karkaaminen ja tietysti uuden makuupaikan etsintä. 

Voitte kuvitella, että meillä ei olla kovin bakteerikammoisia, tai siis luojan kiitos ei olla, koska kaikki paikat on kyllä jo nuohottu. Eilen pahin tilanne oli perilletulokohteessa, kun invavessa oli lukittu, ja oli pakko mennä vessaan, jossa käytettiin käsipuhaltimia. Aika paljon suostuttelua ja maanittelua vaati kyllä saada tyyppi vessan lattialta keräiltyä.

Eilinen pelastui pitkälti matokarkeilla. Niillä päästiin mm. turvatarkastuksissa oikeaan suuntaan, kun tyyppi huusi ”run” ja yritti singota taas jos sun vaikka mihin. Sattuipa sitä myös satunnaistarkastus Poika Erityisen kohdalle, mutta se sitten taas oli hänestä tosi hauskaa. 

Ja sattuuhan sitä pienimmänkin kanssa. En ole todellakaan sellainen järjestelmällinen hyvä äiti, jolla on wipesit ja hoitolakku mukana, mutta siitäpä johtuen näiden lasten kanssa on opittu kyllä hyviksi kriisinhallitsijoiksi. Siis tokihan ajatus vaihtovaatteiden mukaanottamisesta lennolle välähti mielessä ennen lähtöä, mutta en tiedä, mikä sitten taas oli sen verran tärkeämpää, että se ajatus ehti kadota. 

Kolme minuuttia ennen laskeutumista Poika Pienimmäinen onnistui kaatamaan päällensä vesipullon jämät ja kasteli housunsa ja kalsarinsa litimäräksi. Sitten tietysti huudetaan kuin syötävä, ja koska yleensä on olemassa noin kahden sekunnin aikaikkuna, että Poika Pienimmäisen huuto provosoi Poika Erityisenkin huutamaan, ja kaksi sekuntia siitä tilanne kosahtaakin jo hallitsemattomaksi kaaokseksi, ei auttanut kuin riipiä nappulalta vaatteet pois. Siinäpä sitten pohtimaan, että mitä tehdä puolialastomalle pikkumiehelle, kun laskutelineet on jo alhaalla, eikä brittiläinen lentokenttäkään varmaan hyvällä katso edes tämän ikäisiä viuhahtajia. 

Onneksi olin itse pukeutunut tosi pehmoiseen ohueen neuleeseen, ja yhtä onneksi miehellä oli oma ylimääräinen neuletakki mukana. Eipä muuta kuin riisuutuminen rintsikoille laskeutumista varten sammutettujen valojen suomassa hämäryydessä ja miehen neuletakki äkkiä päälle. Poika Pienimmäisen jalat oli just sopivat mun neuleen hihoihin ja solmu vyötäröllä piti viritelmän ylhäällä. Vähän saattoi haarovälin kauluksesta tuulla sisään, mutta onneks ei ollut pakkasta. 

Lentoyhtiö hukkasi vielä Poika Pienimmäisen rattaat ja lopulta oltiin majapaikassa kello kolmelta yöllä. Aamulla piti herätä varhain koronatestiin ja siitäkin odotin melkoista spektaakkelia. No, Poika Erityinen yllätti jälleen ja kiitti innosta pomppien testaajaansa: ”Gracias!”