Puhutaanko vielä vähän runebergintortuista?

Jos minun pitäisi valita leivonnassa lempiaiheeni, se olisi varmaankin runebergintorttu. Toki kaiken maailman leipomukset voi tehdä monella eri tavalla ja reseptejä löytyy vaikka joka lähtöön, mutta harva leivonnainen oikeasti jakaa mielipiteitä yhtä paljon kuin tämä. Olen myös sitä mieltä, että missään muussa leivonnaisessa täydellisyyden tavoittelu ei ole samaan aikaan yhtä haastavaa ja yhtä palkitsevaa.

Työpaikallani tuli jokin aika sitten puhetta näistä sydämeni valituista eli juurikin runebergintortuista. Olin tietysti asiaankuuluvan järkyttynyt, kun liian moni muuten hurmaavina pitämistäni työkavereista ei jakanut tätä innostusta kanssani. No toki se piti tulkita haasteenamahdollisuutena saada maailmaan lisää runebergintorttujen ystäviä. (Vähän niinkuin joko siis tykkäätte niistä tortuista tai sitten tykkäätte niistä tortuista. Ihan sama homma kuin Aliaksenkin kanssa.) 

Sitten tuli stressi. Minä ja suuri suuni. Taisin nimittäin luvata, että osaan tehdä melkein täydellisiä ruunareita. Eihän mulla oikeastaan ollut edes mitään muistikuvaa, miten olin niitä viimeksi tehnyt. Se onkin yksi ongelma tässä leivonnassani. Vauhtia ja vaaratilanteita riittää, ja aina mietin, että pitäisi tehdä muistiinpanoja. Ja tehdä niitä sekä hyvässä että pahassa, koska välillä mokailen samat jutut pariinkin kertaan ennen kuin opin. Mutta hurraa, näiden torttujen osalta mä olinkin kirjoittanut ohjeeni kaksi vuotta sitten tänne blogiin:

Mehevät runebergintortut ilman vatkainta

Muistan, että joku kysyi tämän reseptin julkaistuani, onko sillä joku merkitys, tekeekö ne vatkaimella vai ilman. Mutta siinäpä onkin juuri se jutun ydin. Mielestäni sillä ei ole mitään eroa lopputuloksen kannalta, ja just siksi minusta onkin ihana leipoa ilman. Eli kun olen kehittänyt tällaisia ohjeita, voin leipoa vielä myöhään illalla kun muut nukkuu, ja omatkin hermot lepäävät siinä ihan eri tavalla.

Nuo rakkaat runebergintortut

No mutta takaisin asiaan. Samalla ohjeella siis päätin lähteä liikenteeseen. Haaveissani kuitenkin edelleen kangastelee joskus muinoin Otaniemen Fat Lizardin lounaspöydän yllätysjälkiruokana ollut täydellisyyttä hipova runebergintorttu, joten tuunasin tänä vuonna ohjetta piirun verran lisää. Sulatin voin sekaan nimittäin ekalla rundilla 100 grammaa mantelimassaa ja toisella satsilla 50 grammaa. Ehkäpä ensi kerralla laittaisin juurikin tuon 100 grammaa per 12 torttua. Ja siis eihän tämä tietenkään välttämätöntä ole, mutta kunhan nyt kikkailin.

Kaikenlaista muutakin uutta olen taas tajunnut, joten nyt seuraakin tämän vuoden pro-tipsit runebergintorttujen tekoon: (Voinpahan sitten itse ensi vuonna muistella, mitä sitä joskus olen muistanut.)

- Torttuvuokien huolellinen voitelu riittää. Olen ennen jaksanut nyhertää leivinpaperisuikaleet vuokien pohjalle. Inhoan kuitenkin kaikenlaista vastaavaa nyhertämistä, joten nyt päätin kokeilla ilman. Laitoin vuokiin varmuuden vuoksi voitelun päälle vielä vuokaspraytä eli periaatteessa tuplasatsin luikasteita. Uunista tulon ja hetken vetäytymisen jälkeen voimakkaalla napautuksella tortut irtosikin muoteistaan täydellisesti. Mikä hetkellinen euforia!

- Paistoajan kanssa kannattaa olla tarkkana. Jos pinta ehtii paistua yhtään liian ruskeaksi, se myös rapeutuu. Paistunut pinta ei sitten ime kosteutta täydellisesti, vaan muuttuu helposti piirun verran mössöiseksi. Itsehän olen aivan superallerginen kaikelle mössöiselle, joten se toinen erä eli työkaveritorttusatsi meinasi aiheuttaa sydämentykytyksiä tässä mielessä. Syödessähän se pinta on siis tietenkin se pohja, johon muutenkin kasautuu enemmän kosteutta. Eli itse asiassa ihan megatärkeä juttu!

- Kostutusnesteeseen voi lisätä ihan reippaalla kädellä tomusokeria, jos tuntuu ettei makua ole tarpeeksi. Ja no, tietty sitä punssiakin. Ongelma on vaan siinä, että jokaisen syöjän henkilökohtainen punssitoleranssi on erilainen. Siksipä itse olen todennut että tuo 50/50 veden kanssa johtaa sellaiseen lopputulokseen, että kaikki sen punssin varmasti maistaa, mutta kukaan ei vielä ala irvistellä. 

- Karvasmantelitipat voi lisätä halutessaan myös kostutusnesteeseen, niitä ei tarvitse laittaa taikinaan. Näin voi tehdä jopa osan karvasmantelilla, osan ilman. Toisaalta jos laittaa mantelimassaa taikinaan, karvasmantelilisäystä ei tarvita välttämättä ollenkaan. Keskimäärin aika harva oikeastaan tykkää huomattavasta karvasmantelin mausta.

- Jos haluaa kikkailla, tortut voi laittaa ensin osaksi ajasta vetäytymään ns. nurin päin ja sitten kääntää osaksi ajasta oikein päin. Näin kosteus levittyy tasaisemmin, eikä pinta jää kuivemmaksi ja pohja liian märäksi.   

- Aiemmin olen laittanut ensin hillon ja sitten sen ympärille sokerikuorruterenkaan. Tänä vuonna tein toisin päin ja ehkäpä homma on kuitenkin helpompi näin päin. Hillo on muuten kivempi pursottaa paikoilleen, niin tulee tasaisempaa jälkeä.

Sokerikuorruterengas ja hillosilmä kannattaa lisätä vasta tarjoilupäivänä

Oikeaa Runebergin päivää vietetään tänä vuonna sunnuntaina (5.2.). Itse paistaisin ja kostuttaisin tortut siis perjantai-iltana tai lauantaiaamuna ja kuorrutteen ja hillon lisäisin vasta sunnuntaina. Vielä on siis hyvin aikaa!  

Ja entäs ne työkaverit? Todettakoon, että uskon taas käännyttäneeni jonkun hairahtuneen yksilön runebergintorttujen ystäväksi. Tai sitten ne on vaan kivoja mulle. Valistustyöni kuitenkin jatkukoon taas ensi vuonna. Tänä vuonna alkaa henkilökohtainen torttukiintiö olla täynnä. En edes kehtaa myöntää, montako torttua sitä on tullut syötyä ihan vain optimaalisen kosteustutkimuksen nimissä.

Ihanan herkullista Runebergin päivää kaikille! <3