Eläkepäiviä odotellessa
Niin se sitten loppui, hoitovapaalla olo Poika Pienimmäisen kanssa. Oon hetkittäin koittanut miettiä, miltä musta tällä hetkellä tuntuu. Elämä on niin älytöntä hässäkkää, että huomaan hengittäväni koko ajan vähän pinnallisesti. En silleen kevyesti, vaan pinnallisesti. Niin ettei uskalla ihan syvään vetäistä, ettei tarvitse ajatella IHAN kaikkea.
Mun ei ollut tarkoitus mennä ihan vielä töihin, mutta sitten löysin jotain, mitä en oikeastaan tiennyt olevan olemassa. Ja kun melkein kahden vuoden kotonaolon kruunasi korona, ja heitti sen astetta konkreettisemmaksi, tuntui ihan kivalta ajatukselta aloitella vähitellen jo uudelleen työntekoa.
On ollut kyllä ihmeellistä käydä jossain. Nähdä aikuisia ihmisiä. Edes koittaa puhua fiksuja ja tehdä fiksuja asioita. Samalla tietysti koko ajan tuntosarvet pystyssä, yrittäen tunnustella fiilistä, opetella tuntemaan ihmisiä. Eiköhän se kaikki taas pikkuhiljaa muistu mieleen.
Kyllä mua vähän myös hirvittää, miten elämästä tästä eteenpäin selvitään. Nyt mennään vielä puolilla valoilla, vain yksi aikuinen kerrallaan töitä tehden, Poika Pienimmäinen kotona, ja Poika Erityinen varovasti kokeilemassa taas päiväkotiarkea.
Syksyllä se sitten iskee. Arki ja Täydellinen Ruuhka. Tyttö Esikoiseni viimeinen vuosi peruskoulua, Poika Erityisen viskarivuosi ja Poika Pienimmäisen päiväkodin aloitus. Samalla itse uudessa työssä täysipainoisesti jatkaen, ja Mies sen kaiken keskellä toivottavasti tapansa mukaan rauhoittavana elementtinä.
Tyttö Esikoiseni on edelleen ihana oma itsensä. Empaattinen ja rakastava, mutta samalla kaikesta niin kovin huolestunut. Tuntuu, että haluaisin antaa niin paljon enemmän. Vakuuttaa ja varmistaa, lohduttaa ja turvata. Toisaalta ajattelen, että jotenkin kun saisin edes jaettua sen uskon, että elämä kyllä kantaa tosi pitkälle. Varsinkin noin makeita tyyppejä.
Poika Erityisellä on ensi vuonna näytön paikka. Lastensairaalan vuosittaisella tutkimusjaksolla ladattiin niin masentavaa arviota papereihin, että se nosti puolustuskannalle mun lisäksi myös päiväkodin ja Poika Erityisen omat terapeutit. Yhdessä sovittiin, että mehän näytetään niille, mihin kaikkeen Poika Erityinen pystyy. Samalla tämä tietty lisää sitä henkistä to do -listaa, josta tietää, ettei siitä voi koskaan selvitä kiitettävästi.
Pelkästään Poika Erityisen kanssa voisi käyttää yhden ihmiselämän, eikä silti tekisi tarpeeksi. Toisaalta sitä aina virallisilla tahoilla muistetaan lohduttaa, että meidän vanhempien tehtävä on tarjota se hyvä arki, eikä toimia terapeutteina. Että se riittää. Mutta kukapa sitä ei silti toivoisi, että voisi tehdä kaikkensa lapsensa eteen. Varsinkin kun tietää, että siltikin sillä lapsella olisi vielä äärettömän valtava kuilu määritelmään nimeltä Normaali.
Ja sitten on vielä Poika Pienimmäinen. Kukaan meistä ei oikein tiedä, mikä hän on miehiään. Elämääkin suloisempi hiippari, joka puuhailee milloin missäkin kovin tyytyväisenä. Tiettyjen lasien läpi häntä on alusta lähtien tullut katseltua, ja veikkaanpa, että johonkin kirjolle taitaa tuokin tyyppi pudota. Mutta jos jotain näistä asioista on oppinut, niin niitä suruja ei kannata etukäteen itkeä. Joka päivä olen onnellinen, että me vielä saatiin tuollainen pieni hurmuri tähän perheeseen.
Onnellinen. Olen mä. Enkä oikeasti vielä odota eläkepäiviä, koska kyllä me tästäkin elämänvaiheesta selvitään. Hengittelen vain välillä sitten silleen vähän kevyemmin. Ja leivon kakkuja.
Mun ei ollut tarkoitus mennä ihan vielä töihin, mutta sitten löysin jotain, mitä en oikeastaan tiennyt olevan olemassa. Ja kun melkein kahden vuoden kotonaolon kruunasi korona, ja heitti sen astetta konkreettisemmaksi, tuntui ihan kivalta ajatukselta aloitella vähitellen jo uudelleen työntekoa.
On ollut kyllä ihmeellistä käydä jossain. Nähdä aikuisia ihmisiä. Edes koittaa puhua fiksuja ja tehdä fiksuja asioita. Samalla tietysti koko ajan tuntosarvet pystyssä, yrittäen tunnustella fiilistä, opetella tuntemaan ihmisiä. Eiköhän se kaikki taas pikkuhiljaa muistu mieleen.
Kyllä mua vähän myös hirvittää, miten elämästä tästä eteenpäin selvitään. Nyt mennään vielä puolilla valoilla, vain yksi aikuinen kerrallaan töitä tehden, Poika Pienimmäinen kotona, ja Poika Erityinen varovasti kokeilemassa taas päiväkotiarkea.
Syksyllä se sitten iskee. Arki ja Täydellinen Ruuhka. Tyttö Esikoiseni viimeinen vuosi peruskoulua, Poika Erityisen viskarivuosi ja Poika Pienimmäisen päiväkodin aloitus. Samalla itse uudessa työssä täysipainoisesti jatkaen, ja Mies sen kaiken keskellä toivottavasti tapansa mukaan rauhoittavana elementtinä.
Tyttö Esikoiseni on edelleen ihana oma itsensä. Empaattinen ja rakastava, mutta samalla kaikesta niin kovin huolestunut. Tuntuu, että haluaisin antaa niin paljon enemmän. Vakuuttaa ja varmistaa, lohduttaa ja turvata. Toisaalta ajattelen, että jotenkin kun saisin edes jaettua sen uskon, että elämä kyllä kantaa tosi pitkälle. Varsinkin noin makeita tyyppejä.
Poika Erityisellä on ensi vuonna näytön paikka. Lastensairaalan vuosittaisella tutkimusjaksolla ladattiin niin masentavaa arviota papereihin, että se nosti puolustuskannalle mun lisäksi myös päiväkodin ja Poika Erityisen omat terapeutit. Yhdessä sovittiin, että mehän näytetään niille, mihin kaikkeen Poika Erityinen pystyy. Samalla tämä tietty lisää sitä henkistä to do -listaa, josta tietää, ettei siitä voi koskaan selvitä kiitettävästi.
Pelkästään Poika Erityisen kanssa voisi käyttää yhden ihmiselämän, eikä silti tekisi tarpeeksi. Toisaalta sitä aina virallisilla tahoilla muistetaan lohduttaa, että meidän vanhempien tehtävä on tarjota se hyvä arki, eikä toimia terapeutteina. Että se riittää. Mutta kukapa sitä ei silti toivoisi, että voisi tehdä kaikkensa lapsensa eteen. Varsinkin kun tietää, että siltikin sillä lapsella olisi vielä äärettömän valtava kuilu määritelmään nimeltä Normaali.
Ja sitten on vielä Poika Pienimmäinen. Kukaan meistä ei oikein tiedä, mikä hän on miehiään. Elämääkin suloisempi hiippari, joka puuhailee milloin missäkin kovin tyytyväisenä. Tiettyjen lasien läpi häntä on alusta lähtien tullut katseltua, ja veikkaanpa, että johonkin kirjolle taitaa tuokin tyyppi pudota. Mutta jos jotain näistä asioista on oppinut, niin niitä suruja ei kannata etukäteen itkeä. Joka päivä olen onnellinen, että me vielä saatiin tuollainen pieni hurmuri tähän perheeseen.
Onnellinen. Olen mä. Enkä oikeasti vielä odota eläkepäiviä, koska kyllä me tästäkin elämänvaiheesta selvitään. Hengittelen vain välillä sitten silleen vähän kevyemmin. Ja leivon kakkuja.
Kommentit
Lähetä kommentti