Eikö se ollutkaan muuttumassa paremmaksi?
Blogissani on tosiaan ollut hiljaista. Ehkä suurin syy hiljaiselolle on ihan hassuksi keikahtanut unirytmi. Valvotaan Poika Pienimmäisen kanssa pitkälle yli puolenyön ja nukutaan aamuisin (päivisin) älyttömän myöhään. Ne hetket, kun joskus oli iltaisin omaa aikaa, ovat siis toistaiseksi mennyttä, ja jotenkin en ole taas päiväsaikaan saanut tartutuksi kirjoitushommiin.
Poika Erityisen kanssa on pitkään mennyt hyvin. Monessa paikassa on onnistuttu käymään ilman suurempia kriisejä, kotona on vihdoin löytynyt hyvä sävel pikkuveljen kanssa, puhetta tuntuu tulevan koko ajan lisää ja tuntuma on ylipäätään ollut melkoisen hyvä. Joululomalla oltiin kyllä tosi paljon keskenämme Miehen tehdessä töitä. Ja iskihän sitä vielä kunnon flunssakin kaikkiin lapsiin, joten lomailua tulikin vielä reippaasti lisää.
Päiväkotiin paluu on ollutkin sitten rankkaa. Tai vaikea sanoa, johtuuko tämä juuri siitä, vaiko jostain muusta. Mutta hyvin nukutut yöt ovat taas ohi, Poika Erityisen sänky kastuu enemmän tai vähemmän joka yö, ja illat ja aamut ovat taas aivan liian täynnä stressaantunutta kiljahtelua ja kitinää.
Tänään kävin pitkästä aikaa vaunukävelyllä auringonpaisteessa. Merenrannassa oli suorastaan huumaavan ihan keli. Pysähdyin venyttelemään ja hengittelemään todella syvään. Melkein kaikki vastaantulijat hymyilivät ja monet tervehtivät - sinänsä ihan vieraat ihmiset. Mieletön fiilis! Erehdyin jo hetken ajattelemaan, että tästäpä se lähtee uusi vaihde, nyt säilytän tämän valoisan toiveikkaan olon pitkälle tulevaisuuteen.
Tiedätte varmaan mitä sellaisesta ajatuksesta sitten seuraa... Päiväkodilla odotti hysteerinen Poika Erityinen. Kaikki oli kuulemma ollut tosi hyvin, kunnes näki äidin. Todella mieltä ylentävää. Mamma pois, mamma pois jupisi tuo pieni ihminen ja juoksi karkuun pitkin päiväkodin aitojen vierustoja sen mitä jaloistaan pääsi. Ja kun ei ketteryys oikein nopeaan juoksuun riitä, mätkähteli raasu maahan tuon tuosta. Se vasta lisäsikin kiukkua ja antoi taas lisää voimaa juoksuun.
Itse yritin tulla perässä Poika Pienimmäistä kainalossa kiikuttaen ja lupailla maat ja mannut, jäätelöt ja pädit kun nyt vaan tulisit portille. Väkisinkin alkaa kyyneleet kihota silmiin kun tietää, että tästä ei nyt vaan taaskaan ihan helpolla selvitä. Lopulta ei auta muu kuin viedä pienempi ensin auton penkkiin odottamaan silmät pyöreänä ja raahata yli kaksikymmentäkiloinen rimpuileva haalarinsa sisään valahteleva lapsi väkisin perässä. Autossa tulee kyynelet. Mitenköhän sitä taas päädyttiin tällaiseen tilanteeseen.
Poika Erityisen kanssa on pitkään mennyt hyvin. Monessa paikassa on onnistuttu käymään ilman suurempia kriisejä, kotona on vihdoin löytynyt hyvä sävel pikkuveljen kanssa, puhetta tuntuu tulevan koko ajan lisää ja tuntuma on ylipäätään ollut melkoisen hyvä. Joululomalla oltiin kyllä tosi paljon keskenämme Miehen tehdessä töitä. Ja iskihän sitä vielä kunnon flunssakin kaikkiin lapsiin, joten lomailua tulikin vielä reippaasti lisää.
Päiväkotiin paluu on ollutkin sitten rankkaa. Tai vaikea sanoa, johtuuko tämä juuri siitä, vaiko jostain muusta. Mutta hyvin nukutut yöt ovat taas ohi, Poika Erityisen sänky kastuu enemmän tai vähemmän joka yö, ja illat ja aamut ovat taas aivan liian täynnä stressaantunutta kiljahtelua ja kitinää.
Tänään kävin pitkästä aikaa vaunukävelyllä auringonpaisteessa. Merenrannassa oli suorastaan huumaavan ihan keli. Pysähdyin venyttelemään ja hengittelemään todella syvään. Melkein kaikki vastaantulijat hymyilivät ja monet tervehtivät - sinänsä ihan vieraat ihmiset. Mieletön fiilis! Erehdyin jo hetken ajattelemaan, että tästäpä se lähtee uusi vaihde, nyt säilytän tämän valoisan toiveikkaan olon pitkälle tulevaisuuteen.
Tiedätte varmaan mitä sellaisesta ajatuksesta sitten seuraa... Päiväkodilla odotti hysteerinen Poika Erityinen. Kaikki oli kuulemma ollut tosi hyvin, kunnes näki äidin. Todella mieltä ylentävää. Mamma pois, mamma pois jupisi tuo pieni ihminen ja juoksi karkuun pitkin päiväkodin aitojen vierustoja sen mitä jaloistaan pääsi. Ja kun ei ketteryys oikein nopeaan juoksuun riitä, mätkähteli raasu maahan tuon tuosta. Se vasta lisäsikin kiukkua ja antoi taas lisää voimaa juoksuun.
Itse yritin tulla perässä Poika Pienimmäistä kainalossa kiikuttaen ja lupailla maat ja mannut, jäätelöt ja pädit kun nyt vaan tulisit portille. Väkisinkin alkaa kyyneleet kihota silmiin kun tietää, että tästä ei nyt vaan taaskaan ihan helpolla selvitä. Lopulta ei auta muu kuin viedä pienempi ensin auton penkkiin odottamaan silmät pyöreänä ja raahata yli kaksikymmentäkiloinen rimpuileva haalarinsa sisään valahteleva lapsi väkisin perässä. Autossa tulee kyynelet. Mitenköhän sitä taas päädyttiin tällaiseen tilanteeseen.
Kommentit
Lähetä kommentti