Taas on helpompi hengittää
Aloitin tämän postauksen jo vähän aikaa sitten, mutta silloin sen viimeistelyyn ei jotenkin ollut energiaa. Ilokseni huomasin, että hengästyttävä olo on taas helpottanut - olen kai päässyt jaksamiseni rajamailta takaisin kiinni normaaliin arkeen. Nyt on siis ehkä hyvä hetki kirjoittaa tämä loppuun. Jospa se toimii sitten itsellenikin tulevaisuudessa taas lupauksena, että kohta on jälleen parempi fiilis.
Olen nuorempana useammankin kerran kuullut, että olen päässyt elämässäni helpolla. Yleensä näin kommentoineet ovat toki syystä tai toisesta olleet minulle vihaisia, mutta tilanteet ovat silti jääneet elävästi mieleeni. Ehkä johonkin tiettyyn pisteeseen saakka olisin voinut allekirjoittaa tämän väittämän itsekin, mutta nykyään olen kai vihdoin päässyt siihen kunnioitettavien ihmisten sarjaan, jotka ovat kokeneet elämässään myös Vaikeita Asioita.
Avioero, työuupumus, keskenmeno, toinen vähän myöhäisempi raskaudenaikainen vauvan menetys jne. Toki listalta puuttuu paljon kamalia asioita, joita en sinne toivottavasti koskaan joudu listaamaan, mutta ehkä näistä saa jo edes vähän niitä Vaikeiden Asioiden pisteitä. Aina minusta on kuitenkin tuntunut, että kun on rakkautta, ihana perhe, ystäviä, taito puhua ja kuunnella, ja muutkin puitteet kunnossa, yksittäiset pahat tapahtumat ovat jääneet vain nimensä mukaisiksi - yksittäisiksi pahoiksi tapahtumiksi. Aikani olen niitä surrut ja pureskellut, ja ennen kaikkea puhunut ja puhunut ja puhunut. Vähitellen kaikki pahat tapahtumat ovat sitten liittyneet niihin muistoihin, jotka varmasti tekevät minusta osittain sen mitä olen, mutta eivät sen kummemmin ole mielessäni.
Viime viikkoina olen kuitenkin pohtinut paljon, miten perusarjen jatkuva ylikuormittavuus vaikuttaa minuun. Jos olen sitä mieltä, että minulla on hyvät taidot käsitellä yksittäisiä Vaikeita Asioita, niin onko minulla riittävät taidot käsitellä myös Vaikeaa Arkea? Koska sitähän tämä nykyinen elämäni kai on. Elämää teini-ikäisen, erityislapsen ja pikkuisen kanssa. Elämää, joka repii joka suuntaan, ja jolle en koskaan ole tarpeeksi. Siltikin minusta edelleen tuntuu jotenkin hassulta, kun joku sanoo, että sulla on varmaan tosi rankkaa. Onko minulla?
Poika Erityinen on nyt alkanut saada kauhukohtauksia ja jos ei niitä, niin sitten muuten vain itkeskelee pitkin yötä. Poika Pienimmäinen nukkuu kerrassaan surkeasti. Päivisinkin pitäisi jaksaa. Tyttö Esikoiseni elää isoa myllerrystä ja kaipaa varmaan enemmän äitiään kuin mitä on tarjolla. Tähän päälle sitten ne lukemattomat erityislapsiperheen arkeen kuuluvat muut murheet, hirveästi tekemättömiä asioita ja välillä ihan liikaa aikuisten ärtynyttä fiilistä.
Eli viime aikoina on tosiaan välillä tuntunut siltä, että nyt pimahdan. Ihan just. Mutta sitten Mies nappaa poikalapset kainaloon ja painelee puistoon, ja itse aloitan vaikka jonkun kakkuprojektin. Tai käyn kävelyllä ystävän kanssa ja puhun suu vaahdossa niin että jälkeenpäin mietin, saiko toinen puhua ollenkaan. Tai kiertelen vain hetken ruokakauppoja ihan itsekseni. Parhaina iltoina valvotaan hämärässä Miehen kanssa ihan kaksin ja löydetään reitti takaisin toistemme luo.
Sitten sitä vain huomaa yhtäkkiä, että maailma onkin taas ihan hyvä paikka.
Olen nuorempana useammankin kerran kuullut, että olen päässyt elämässäni helpolla. Yleensä näin kommentoineet ovat toki syystä tai toisesta olleet minulle vihaisia, mutta tilanteet ovat silti jääneet elävästi mieleeni. Ehkä johonkin tiettyyn pisteeseen saakka olisin voinut allekirjoittaa tämän väittämän itsekin, mutta nykyään olen kai vihdoin päässyt siihen kunnioitettavien ihmisten sarjaan, jotka ovat kokeneet elämässään myös Vaikeita Asioita.
Avioero, työuupumus, keskenmeno, toinen vähän myöhäisempi raskaudenaikainen vauvan menetys jne. Toki listalta puuttuu paljon kamalia asioita, joita en sinne toivottavasti koskaan joudu listaamaan, mutta ehkä näistä saa jo edes vähän niitä Vaikeiden Asioiden pisteitä. Aina minusta on kuitenkin tuntunut, että kun on rakkautta, ihana perhe, ystäviä, taito puhua ja kuunnella, ja muutkin puitteet kunnossa, yksittäiset pahat tapahtumat ovat jääneet vain nimensä mukaisiksi - yksittäisiksi pahoiksi tapahtumiksi. Aikani olen niitä surrut ja pureskellut, ja ennen kaikkea puhunut ja puhunut ja puhunut. Vähitellen kaikki pahat tapahtumat ovat sitten liittyneet niihin muistoihin, jotka varmasti tekevät minusta osittain sen mitä olen, mutta eivät sen kummemmin ole mielessäni.
Viime viikkoina olen kuitenkin pohtinut paljon, miten perusarjen jatkuva ylikuormittavuus vaikuttaa minuun. Jos olen sitä mieltä, että minulla on hyvät taidot käsitellä yksittäisiä Vaikeita Asioita, niin onko minulla riittävät taidot käsitellä myös Vaikeaa Arkea? Koska sitähän tämä nykyinen elämäni kai on. Elämää teini-ikäisen, erityislapsen ja pikkuisen kanssa. Elämää, joka repii joka suuntaan, ja jolle en koskaan ole tarpeeksi. Siltikin minusta edelleen tuntuu jotenkin hassulta, kun joku sanoo, että sulla on varmaan tosi rankkaa. Onko minulla?
Poika Erityinen on nyt alkanut saada kauhukohtauksia ja jos ei niitä, niin sitten muuten vain itkeskelee pitkin yötä. Poika Pienimmäinen nukkuu kerrassaan surkeasti. Päivisinkin pitäisi jaksaa. Tyttö Esikoiseni elää isoa myllerrystä ja kaipaa varmaan enemmän äitiään kuin mitä on tarjolla. Tähän päälle sitten ne lukemattomat erityislapsiperheen arkeen kuuluvat muut murheet, hirveästi tekemättömiä asioita ja välillä ihan liikaa aikuisten ärtynyttä fiilistä.
Eli viime aikoina on tosiaan välillä tuntunut siltä, että nyt pimahdan. Ihan just. Mutta sitten Mies nappaa poikalapset kainaloon ja painelee puistoon, ja itse aloitan vaikka jonkun kakkuprojektin. Tai käyn kävelyllä ystävän kanssa ja puhun suu vaahdossa niin että jälkeenpäin mietin, saiko toinen puhua ollenkaan. Tai kiertelen vain hetken ruokakauppoja ihan itsekseni. Parhaina iltoina valvotaan hämärässä Miehen kanssa ihan kaksin ja löydetään reitti takaisin toistemme luo.
Sitten sitä vain huomaa yhtäkkiä, että maailma onkin taas ihan hyvä paikka.
Kommentit
Lähetä kommentti